Isääni muistaen

Kepeää ja kipeää

Isänpäivänaattona pysähdyn muistelemaan omaa isääni ja suhdettani häneen.
Kuulun suuriin ikäluokkiin ja olen perheeni vanhin lapsi ja ainoa tyttö. Sain pisimpään meistä lapsista olla terveen isän kanssa, omia hänen arvomaailmaansa: kyläläisten välistä yhteistyötä, vaikeuksissa olevien auttamista, oman arvomaailman luomista, yrittämisen ja työn tärkeyttä eikä vähäisempänä opiskelun merkitystä.

Ukin ja mummon kultahääpäivät 

Elämä oli puutteellista nykyisen mittapuun mukaan, niinkuin kaikilla sodan jälkeen. Maanviljelysperheessä elimme mahdollisimman paljon luontaistaloudessa. Lapsesta se tuntui luonnolliselta. Isän tuomat rusinat kauppareissulta olivat herkkua. 

Olin iloinen ja eläväinen lapsi. Saimme touhuta yhdessä 2-vuotta nuoremman veljeni kanssa aika vapaasti. Suku oli iso, kotitilalla vieraili tätejä ja setiä. Läksin usein heidän mukaansa jopa viikoiksi. Kylällä oli paljon lapsia, kavereita, kilpailuja, pelejä ja urheilua. Erilaisia harrastuksia oli runsaasti.

Isäni vaikea sairaus ja liikuntakyvyn menettäminen keski-ikäisenä muutti kaiken. Kipu, henkinen ja fyysinen, unelmista luopuminen, fyysisten voimavarojen riittämättömyys, taloudelliset huolet, hätä tulevaisuudesta välittyi meille lapsillekin.

Tapahtui asioita, joita ei perheeni voinut välttää, valita toisin.
Kyse oli siitä, miten selviytyä ja jaksaa: naapurit auttoivat vuorostaan, veljeni kasvoivat ja ottivat varhain vastuuta, tärkeysjärjestykset muuttuivat, äidin oli jaksettava. Omien maatalon emännän töihin tulivat isännän vastuut ja isäni hoitaminen. Mutta selvittiin kuitenkin. Jotenkin. Vanhempieni sukupolvi oli oppinut taistelemaan.
Isäni sopeuduttuaan sairauteensa, uppoutui intohimoonsa, laaja-alaiseen opiskeluun: tietokirjojoja, historiaa, yhteiskuntatieteitä, politiikkaa...
Tasapainoisena taustaseuraajana ja opastajana vaikutti hän elämäämme vielä 30-vuotta.

Näitä pohtiessa löysin mielenkiintoisen tutkimuksen isyydestä: 
   

JOHANNA MYKKÄNEN & ILANA AALTO: ISYYDEN IHANTEET, ARKI JA KOKEMUKSET: 

"ISYYSMALLIEN JA ISIEN KASVATUSIHANTEIDEN PERIYTYMINEN 

Vanhemmuuden ja kasvatuksen pohjalla ovat aikaisempien sukupolvien ihanteet, mallit ja käytännöt. Niistä otetaan tukea ja niihin tehdään eroa. 

Tutkijat ovat tarkastelleet isyyden ihanteita muun muassa eri vuosikymmenten sananlaskuista ja uskomuksista. Esimerkiksi vuosisadan alun sanonnat ”Isän sana on laki” tai ”Se ei ole mies eikä mikään, jos ei pysty perheestä huolehtimaan” eroavat nykypäivän sanonnoista ”Kyllä isi kuskaa” tai ”Isä syö loput”. 
Tiivistetysti voidaan sanoa, että nykyisä poimii lapsuutensa isäkokemuksistaan rusinat pullasta ja neuvottelee loput puolisonsa ja erilaisten kasvatusalan asiantuntijoiden kanssa.

Lapsuuden isän merkitys oman isyyden rakentumisessa ei ole kuitenkaan vähäinen. Pirjo Paajasen laatiman perhebarometrin mukaan neljä isää viidestä pitää tärkeimpänä isänmallina omaa isäänsä.  Tutkijan 
mukaan suurten ikäluokkien lapset eivät voineet ottaa mallia lapsuutensa isästään samassa määrin kuin aikaisempien sukupolvien miehet tekivät.

Ilana Aalto havaitsi puolestaan eri sukupolvien isyyskertomuksissa isäpuheen määrällisen eron. Aallon mukaan 1930-luvulla syntyneet miehet kertoivat paljon omasta isästään, varsinkin samankaltaisuuden tunteestaan oman isänsä kanssa.

1960-luvulla syntyneet miehet puhuivat puolestaan omasta isästään huomattavasti vähemmän, mutta itsestään isänä paljon enemmän kuin vanhempi sukupolvi.
 Tommi Hoikkala kirjoittaa, että 1950–60-lukujen isien omaelämänkerroista ei löydy emotionaalista isyyskerrontaa. Isyyttä ei kerta kaikkiaan tuolloin (tai tuon ikäisenä) reflektoitu. 
Korhosen haastateltavien lapsuuskuvauksissa nousi esille isien auktoriteetti.

Haastateltavat kuvasivat lapsuuden isiään etäisiksi auktoriteeteiksi ja epävakaiksi, arvaamattomiksi sekä pelottavan ankariksi isiksi. 
Toisaalta tuli esille myös tasaisia ja hyväntuulisia isiä.

Haastateltavien miesten kuvaukset omasta isyydestään poikkesivat selvästi suhteessa lapsuudenaikaiseen isämuistoon. Yksi näkyvimmistä muutoksista oli se, että sukupolvien välinen kuuliaisuussuhde oli muuttunut keskustelu- ja neuvottelukulttuuriksi.
 Joitakin asioita haluttiin kuitenkin myös säilyttää, yksi tällainen oli ”kunnon kansalaisen” kasvattaminen

Kasvatususkomusten muutos näkyy myös kolmen sukupolven (poikien, isien ja isoisien) kasvatususkomusten eroja ja yhtäläisyyksiä koskevassa tutkimuksessa (Mykkänen 2001). Tuloksista selvisi, että vanha ja uusi kasvatustietous elävät rinnakkain, ja isät poimivat itselleen käyttökelpoisimmat ja omaan arvomaailmaan sopivimmat kasvatuskeinot. Jatkuvuutta esiintyi muun muassa rajojen ja sääntöjen asettamisessa. Ne nähtiin tärkeiksi lapsen kehityksen, yhteiskuntaan sitoutumisen ja ihmiseksi kasvun takia. Kuri ei kuitenkaan merkinnyt samaa eri sukupolville. Kun isoisät painottivat miehistä auktoriteettia, painottivat nuoret miehet toimivien ongelmanratkaisukeinojen etsintää. 
Ruumiillinen kuritus nähtiin vanhinta sukupolvea lukuun ottamatta huonona kasvatuskeinona. 

Vaikka tiukka jaottelu miesten ja naisten töihin koettiin vanhanaikaisena, tytöt ja pojat tarvitsivat isien mukaan erilaista kasvatusta. Näyttää siltä, että lapsuudenkodissa koettu ja nähty tasa-arvon laatu sekä lapsen sukupuolen ja persoonan huomioon ottaminen ovat yhteydessä siihen, miten isät 
suhtautuvat omiin lapsiinsa ja omaan isyyteensä. On myös mahdollista, että nuorempi sukupolvi kasvattaa vanhempaa, jolloin siirtymistä tapahtuukin toiseen suuntaan, nuoremmalta vanhemmalle. Näin isoisä voi sosiaalistua uuden ajan ihanteisiin ja toteuttaa niitä lapsenlapsensa kanssa.
 

Hyvän isän mielikuvat erosivat eri sukupolvien välillä, mutta kaikkiaan hyvän isän määreissä korostettiin eniten isän aikaa. Isän erotti äidistä vahvimmin se, että isä nähtiin perheen päänä ja talouden turvaajana. (Perälä-Littunen 2004)

Kovin kauas eivät mene myöskään lasten omat käsitykset siitä, millaista on hyvä äitiys ja isyys. Kasvatustieteilijä Leena Valkonen (2006) tutki 5- ja
6-luokkalaisten lasten kouluaineiden kuvastamaa hyvää vanhemmuutta. Lasten mukaan hyvä vanhemmuus koostuu viidestä osa-alueesta: Hyvä vanhempi pitää lasta tärkeänä, pitää lapsesta huolen, on kiva, rajoittaa ja kasvattaa sekä ”elää ”ihmisiksi”. Hyvä vanhempi välittää mutta ei hössötä, ei ole liian tiukkapipoinen eikä lelli. Kaikkein tärkeimmäksi lapset nostivat vastuullisuuden, välittämisen, rakastamisen ja ajan antamisen. Myös lasten toive vanhemman päihteettömyydestä tuli tutkimuksessa vahvasti esille. 

Hanna-Riikka Linnavuoren (2007) haastattelemien lasten isäkuva oli puolestaan seuraavanlainen: ”Isät ovat erityisesti kivoja. He osaavat laittaa hyvää ruokaa, olivat jämäköitä, viisaita ja rennompia kuin äidit. Isän kanssa tyttökin voi tehdä poikien juttuja. Isät kuitenkin suuttuivat ja huusivat herkästi. Välillä isät saattoivat unohtaa asioita tai olla kaikkitietäviä.”