Kevään lämpö riisuu luonnon. Annanko lämmön paljastaa oman kuplani?

Kevät on uuden luomisen aikaa

Odotan kevättä, lämmön ja valon lisääntymistä, luonnon heräämistä. Muistan keväästä, niinkuin elämästä yleensäkin, kauniit ja kivat jutut. Se on mielen keino antaa elinvoimaa. Edessä odottaa jotain parempaa.

Kevät paljastaa,

valo ja lämpö tuo näkyviin sen, minkä luulin heittäneeni taakse, peittäneeni, unohtaneeni. Kannan sen kaiken mukanani tulevaankin.

Nappasin kameran ja ajattelin lähteä kuvaamaan, vaikka taas kerran oli harmaa päivä, harpoin lätäköiden yli. Mitä ihmettä odotin! Kunnes näin nämä lapaset pensaikon päällä, talvella unohtuneet, kenties lapsen, kenties mummin kutomat. Mutta nyt ne ovat tässä ja nyt. Ja minä hymyilin.

Kannan mukanani menneisyyttäni, mutta elämäni on tässä ja nyt. Ja se on ihan hyvää.

Valo hoitaa

Ja kas, harmaus, jääkiteet, risut ja rapakot kutsuvat katsomaan lähemmin, pysähtymään, näkemään niiden kauneus.

 Onkohan arjen, tässä ja nyt itseni kohtaamisen, näkemisen ja kaiken pakenemisen taustalla pelko? Pelko kohdata oma haavoittuvuus, särkyminen? Entisestä ja tutusta kiinni pitäminen? Vaikka tiedän, että ensin on rikottava, jotta voi korjata. Jotta voin olla se ihminen, mikä tunnen olevani ja siitä huolimatta riittävä. Ilman ansioita. Antaa rakkauden tulla ja eheyttää.

"Veneeni kelluu yössä

ympärillä meri, taivas ja maa.

Kaikki on yhtä ja olen keskellä

maailman,

oman itseni keskipisteessä.

Olen pyöreä kuin maa ja avaruus,

olen rajaton,

rajattoman rakkauden

sylissä."

-tuntematon-