Heijastin: Lupaus lämmöstä ja valosta, tulevasta kesästä

Kevät puskee voimalla, ehdottomana ja elinvoimaisena. Tunnen itseni entistä tyhjemmäksi.
Influenssavirus otti hetkessä vallan, voimani valuivat muutamassa tunnissa, vajosin hämärään.

Kahden viikon jälkeen vielä tuntuu, että sanat ovat kadonneet, tarve olla jotain mieltä. Mutta kuvat jäivät, linnunlaulu, luonto.

Miten tarpeellista olikaan kohdata heikkouteni. Suostua ottamaan vastaan elämä, jota en voi ohjata ja silti luottaa, että olen turvassa. Jos osaisin olla armollisempi itselleni ja läheisilleni ja lähimmäisille.
Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, mutta tämä hetki on lahjaa.

Miten luonto parantaakaan! Hiuksilla leikkivä happirikas tuuli, jota saan hengittää syvään, auringon säteet poskilla, ympärillä lintujen puuhakas pariutuminen ja pesän rakentaminen. Ja häpeämätön meteli, kutsutja kujertelut, anelut, varoitukset, houkuttelut.

Jos katsoisin kauemmaksi, muuttaisin perspektiiviä. Mitä näen:

sillan valoa kohden, ikiaikaiset kalliot, auringon kulkevan radallaan, lujaa maapohjaa, vettä ja taivasta, horisontin. Kaikella on aikansa ja paikkansa, tarkoituksensa.